torstai 30. marraskuuta 2017

Dark was the night when our tale was begun, on the docks near Notre Dame...

Hei kaikille! Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina kirjoitti hiljattain elämäänsä vaikuttaneista animaatioelokuvista, ja haastoi minutkin samaan. En ole vieläkään täysin varma, koskiko haaste vain animaatioelokuvia, mutta se sai ainakin minut miettimään kaikkia elokuvia, jotka ovat tehneet minuun erityisen vaikutuksen. Elokuvat eivät ole saaneet minua muuttamaan elämääni, joten päätin Vilhelmiinan luvalla hieman muokata haastetta ja kertoa elokuvista, jotka ovat sykähdyttäneet muita enemmän. Elokuvista, joita ei unohda heti ne nähtyään, vaan muistaa ja katsoo mielellään moneen kertaan. Päätin myös jakaa haasteen kahteen osaan, joista toisen julkaisen täällä ja toisen A Geek Interpreter -blogissani. Tässä ensimmäinen osa, joka on omistettu animaatioelokuville. Tai oikeastaan Disney-elokuville, sillä muiden studioiden elokuvat eivät ole tehneet minuun yhtä suurta vaikutusta. 

Kuvat ovat tuttuun tapaan Disney Screencaps-sivustolta. Teksti sisältää juonipaljastuksia!


1. Notre Damen kellonsoittaja (1996)



Tämä elokuva sai minut innostumaan Disneystä kolmisen vuotta sitten. Oikeastaan siitä alkaa olla tasan kolme vuotta, koska muistan katsoneeni sen joulukuussa. Muistan, miten minä ja siskoni katsoimme sen heti kun olin sen kirjastosta lainannut, ja miten olin myyty heti ensimmäisestä laulusta alkaen. Tämä elokuva on vain niin sanoinkuvaamattoman hieno tarina maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja itsensä hyväksymisestä. Ensimmäisellä katsomiskerralla edes gargoilit, jotka nykyään tuntuvat vähän turhilta, eivät haitanneet minua. Hahmot, erityisesti Quasimodo, liikuttavat ja laulut kuuluvat Alan Menkeniin hienoimpiin sävellyksiin. Olen iloinen, että juuri tämä elokuva oli ensimmäinen "uudelleenkosketukseni" Disneyn tuotantoon, sillä vähemmän upea elokuva ei välttämättä olisi saanut minua vakuutetuksi siitä, että Disney-elokuvien katsominen kannattaa. Tulen aina muistamaan Notre Damen kellonsoittajaa lämmöllä.


2. Kaunotar ja hirviö (1991)


Kuten olen usein tehnyt selväksi, Kaunotar ja hirviö on suosikkini Disneyn klassikoista.
Mikään näkemäni ei ole onnistunut sitä ylittämään. Tässä elokuvassa yksinkertaisesti on kaikki kohdallaan. Hahmot ovat ihania, musiikki on satumaisen kaunista ja tarina koskettaa. Voisin katsoa tämän elokuvan vaikka kuinka monta kertaa ja vaikuttuisin siitä silti. Bellen ja Hirviön tanssiaiskohtaus saa lähes poikkeuksetta minussa aikaan kylmiä väreitä. Mitä muuta voin sanoa? Rakastan tätä elokuvaa!


3. Up - kohti korkeuksia (2009)



Kolmannen elokuvan miettiminen tuotti vähän enemmän päänvaivaa, kunnes keksin, että Pixar-elokuvatkin ovat olemassa. En olekaan niistä blogissa juuri puhunut. Suosikkini näkemistäni Pixar-elokuvista on ehdottomasti Up. Ennen elokuvan näkemistä en olisi voinut kuvitella, miten hyvä se on. Elokuva on samaan aikaan surullinen ja hauska. En itke usein animaatioelokuvia katsoessani, mutta Carlin ja Ellien rakkaustarina nostattaa kyllä kyynelet silmiini. Varsinkin elokuvan loppupuolella, kun Carl näkee Ellien viimeisen merkinnän kirjassa... Pelkkä ajatuskin koskettaa. Onneksi elokuvassa on myös runsaasti huumoria esimerkiksi hellyttävän Dogi-koiran muodossa. Ah, pitäisi katsoa tämäkin elokuva uudelleen jokin päivä ja liikuttua jälleen.



Siinä olivat minun valintani vaikuttavimmiksi animaatioelokuviksi. Kiitos haasteesta, Vilhelmiina! 

perjantai 29. syyskuuta 2017

I'm not a princess - Pohdintoja Prinsessat-tuotemerkistä

Hei kaikille! Koulu on pitänyt kiireisenä, mutta löysin kuitenkin aikaa lyhyelle postaukselle. Tällä kertaa kirjoitan aiheesta, jota olen jo pidemmän aikaa halunnut käsitellä, nimittäin Disneyn Prinsessat -brändiä. Käsittelen Disneyn lisäksi myös laajemmin sitä, mitä mieltä olen siitä, että tyttöjen esikuvaksi tarjotaan prinsessoja.

Ensinnäkin, minulla ei ole mitään Disneyn prinsessaelokuvia vastaan. Päinvastoin, monet niistä kuuluvat suosikkielokuviini, ja päähenkilöt ovat tulleet vuosien varrella yhä aktiivisemmiksi ja moniulotteisemmiksi sankarittariksi. Mutta kun puhutaan virallisesta Disney Princess -tuotemerkistä, asia on hieman toinen.

Disneyn prinsessoihin kuuluvat varhaisimmat prinsessat Lumikki, Tuhkimo ja Aurora, renessanssiajan Ariel, Belle, Jasmine, Pocahontas ja Mulan sekä 2000-luvun Tiana, Tähkäpää ja Merida. Suurin osa heistä on prinsessoja, mutta Pocahontas on päällikön tytär ja Mulan... ei liity kuninkaallisiin mitenkään. Tämä häiritsee minua - Mulan, joka on yksi Disneyn aktiivisimmista sankarittarista, mutta tulee aivan tavallisesta perheestä, onkin yhtäkkiä prinsessa. Aivan kuin tavallinen tyttö ei voisi olla riittävän ihailtava, vaan hänet täytyy välttämättä korottaa prinsessastatukseen.

Prinsessabrändissä minua häiritsee myös se, että kaiken pitää olla niin tyttömäistä. Prinsessoilla on kauniit mekot, hienoja kampauksia, ja kaikkialla on paljon kimalletta ja vaaleanpunaista väriä. Siinä missä samanikäisten poikien tuotteet ovat supersankariteemaisia ja toiminnallisia, tytöille välitetään viestiä siitä, että heidän tarvitsee vain näyttää kauniilta ja naiselliselta. Koko Prinsessat-nimi tuntuu ongelmalliselta. Jos esimerkiksi puhuttaisiin Disneyn Sankarittarista, syntyy heti erilainen mielikuva (tosin englanniksi Disney Heroines ei varmaan toimisi). Miksi tyttöjen pitäisi muutenkaan haluta prinsessoiksi? Todelliset prinsessat ovat harvassa, ja vaikka nykyään sellaiseksi onkin helpompi tulla, se ei tee elämästä lähtökohtaisesti onnellista. Ja myönnetään, prinsessa-sana on tässä yhteydessä enemmän metaforinen, "sinäkin voit olla oman elämäsi prinsessa" -tyylinen ilmaisu. Mutta sitä suuremmalla syyllä, miksi juuri prinsessa? Jos tyttöjen ihanteeksi asetetaan kaunis, elegantti nainen, jonka tärkein tehtävä on olla edustava ja saada lapsia, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Brändiä on kehuttu siitä, että siihen sisältyy etnisesti erilaisia ja muutenkin toisistaan eroavia naishahmoja. Mutta itse tuotteissa, joissa poseeraa useampi prinsessa, nämä erot eivät näy. Kaikilla on kasvoillaan persoonaton hymy ja kimaltava juhlamekko. Joissakin designeissä jopa asut ovat samanlaiset! Ja palatakseni taas hetkeksi Mulaniin, minua ärsyttää suunnattomasti, että hänellä on prinsessa-designissaan pitkät hiukset ja korostetun naisellisia asuja. Aivan kuin sillä, ettei hän elokuvassaan sopeutunut muiden häneltä odottamaan morsiamen rooliin, ei olisi mitään väliä. Mutta eihän prinsessa voi mitenkään olla epänaisellinen. Edes silloin, kun hän ei ole oikeasti prinsessa.

Näytä kauniilta ja kimalla.
Kuvan lähde: http://www.fanpop.com/clubs/the-disney-princess/images/36798441/title/disney-princess-photo




Mutta entä Prinsessat-tuotemerkin tulevaisuus? Frozenin Annaa ja Elsaa veikattiin seuraaviksi jäseniksi kokoonpanoon, mutta nyt kun Frozen on menestynyt niin hyvin omana tuoteperheenään, todennäköisemmältä ehdokkaalta vaikuttaakin Disneyn uusin sankaritar Vaiana. Mutta onko hän prinsessa? Vaiana itse kiistää tämän elokuvassa ja sanoo sen sijaan olevansa päällikön tytär. Mutta kuten Maui sanoo: "If you wear a dress, and you have an animal sidekick, you're a princess." Joten vaikuttaa siltä, että Vaiana on jo hävinnyt väittelyn. Vaikkei hänestä kokoonpanon virallista jäsentä tulisikaan, hänet tullaan kuitenkin mitä todennäköisimmin muistamaan Tyynenmeren Disney-prinsessana. Vähän niin kuin Pocahontaskin on intiaaniprinsessa. Tekeekö Disney siis hyvää työtä sisällyttäessään alkuperäiskulttuureja suosittuun tuoteperheeseensä, vai onko kyse sittenkin näiden kulttuurien omien piirteiden länsimaalaistamisesta?

Omasta mielestäni Prinsessat-brändi on auttamattoman vanhanaikainen ja kaipaisi uudistusta. Suurin osa näistä sankarittarista ansaitsisi enemmän. Heidät tulisi kuvata urheina, yksilöllisinä ja toiminnallisina naisina, ei huippumalleina.

Kuulen mielelläni muidenkin mielipiteitä aiheesta. Mitä pidätte Prinsessat-tuotemerkistä? Itse kirjoitin melko yksipuolisesti sen huonoista puolista, mutta toisenlaisiakin mielipiteitä olisi kiintoisa kuulla. Lisäksi aiheita tuleviin postauksiin saa mielellään ehdottaa.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

That unusual blend of my funny friend and me.

Pitkästä aikaa! Kesäkuu on jo pitkällä, mutta minulla ei vielä lomaa ole. Sain nimittäin kesätöitä paikasta, jossa Bellekin työskentelisi varmasti mielellään, nimittäin kirjastosta! Harmitti kuitenkin, kun en ole pitkään aikaan päivittänyt blogia, joten päätin tehdä uuden top-listan. Tällä kertaa aiheena ovat parhaat sidekickit!

Minusta tuntuu usein, että jos eläisin Disney-elokuvassa, olisin sidekickin roolissa. Ensinnäkin siksi, että olen seuraajatyyppiä, ja siksi, että siinä roolissa pääsisi laukomaan hauskoja kommentteja. Usein sidekick voi jäädä jopa paremmin mieleen kuin päähenkilö ja olla hahmona kiintoisampi. Mietin mitkä ovat itsestäni ne kaikkein hauskimmat ja ihanimmat sidekick-hahmot, ja tässä näette tuloksen.

Ennen listaan menemistä haluan vielä tarkentaa, että olen laskenut mukaan vain hyvisten sidekickit (vaikka ei pahisten kätyreitä taideta sidekickeiksi kutsuakaan) enkä ole ottanut listalle hahmoja, joilla on kauhean suuri rooli elokuvan juonen kannalta (esimerkiksi Aladdinin Henki). En vain pysty pitämään sidekickinä sellaista hahmoa, jolla on yhtä suuri, ellei suurempi vaikutus juoneen kuin päähenkilöllä. Kuvat ovat taas kerran osoitteesta disneyscreencaps.com. Ja ei kun listaan!




10. Heihei


Kuten jo Vaiana-arvostelussani mainitsin, Heihei-kukon tarjoama huumori todella tehosi minuun. Oli mukavaa vaihtelua nähdä välillä sidekick, joka on lähes hyödytön. Vaikka Heihein tapauksessa samaa vitsiä kukon tyhmyydestä toistettiin moneen kertaan, ei se ainakaan teatterissa tuntunut liialta. Voi olla, että elokuvan seuraavan kerran katsoessani ei enää naurattaisikaan niin paljon. Mutta ainakin tällä hetkellä Heihei pääsee listalleni olemalla oma aivoton itsensä.


9. Jörö


Minun täytyy tunnustaa, etten oikein pidä Lumikin seitsemästä kääpiöstä. Heidän tohelluksensa on toisinaan rasittavaa katsottavaa, ja muutenkin se, että kukin rakentuu yhden luonteenpiirteen varaan, tekee heistä lopulta aika unohdettavia. Poikkeuksena tästä on kuitenkin Jörö. Vaikka Jörö onkin äreä ja vaikuttaa suhtautuvan kaikkeen negatiivisesti, pinnan alla kytee muutakin. Lopulta Jörö on kääpiöistä se, joka kiintyy Lumikkiin kaikkein eniten, ja näiden kahden kanssakäymistä on hauska seurata.


8. Pascal


Tähkäpään lemmikkikameleontti Pascal on vain niin mahdottoman suloinen. On upeaa, miten ilmeikäs hahmo Pascal on. Sen ei tarvitse edes ääntelehtiä tehdäkseen mielipiteensä selväksi. On myös ihanaa, miten Pascal on aina Tähkäpään tukena. Kaikkein eniten pidän sen onnellisesta ilmeestä I See The Light -laulun aikana (yllä olevassa kuvassa).


7. Taikamatto


Aladdinin Taikamatto ei ehkä ole ensimmäinen hahmo, mikä tulee mieleen sidekickejä ajatellessa, mutta minä olen heikkona sen kaltaisiin hahmoihin. Miten matto voikaan olla niin eläväinen! Toki myös elokuvan muut sidekickit, Abu ja Rajah, ovat hyviä hahmoja, mutta taikamatto on minulle kuitenkin se kaikkein paras. On niin söpöä, miten se käyttää tupsujaan kuin käsiä ja jalkoja. Ja mitä olisikaan elokuvan romanttisin kohtaus ilman tätä mattoa?



6. Tantor


En ole nähnyt Tarzania pitkään aikaan, joten en muista sitä kovin hyvin. Mutta muistan, että pidin kovasti Tantorista! Pystyn bakteerikammoisena samaistumaan sen huoliin veden puhtaudesta, ja pikku Tantor on muutenkin tosi söpö! Elefantti on luotettava ystävä ja lisäksi hauska ilmestys gorillalaumassa. Muuta en oikein osaa sanoa, koska elokuvan näkemisestä on todellakin aikaa...


5. Mushu


Mushu on pieni mutta pippurinen lohikäärme, joka auttaa Mulania sodassa. Aluksi Mushun motiivit Mulanin auttamiseen ovat itsekkäitä, mikä on mielenkiintoinen lähtökohta. Ajan myötä Mushu alkaa kuitenkin aidosti välittää Mulanista. Lohikäärmeellä on hyvä sydän, vaikka sen puheet ovatkin välillä röyhkeitä. Tykkään myös Mushun hahmodesignista paljon.


4. Timon ja Pumba


Minulla oli lapsena DVD Timonin ja Pumban omasta TV-sarjasta, joten tämä kaksikko on ollut minulle tuttu jo kauan. Pidän vähän enemmän Timonista, mutta ei ole toista ilman toista, joten laitoin heidät tässäkin yhteen. Kaikki Timonin ja Pumban jutut eivät minua naurata, mutta suurin osa vähintäänkin hymyilyttää. Etenkin Timonin reaktio Nalan saapumiseen ja harhautus hulahameessa ovat hauskoja kohtia. On vaikea kuvitellakaan Leijonakuningasta ilman näitä kahta.



3. Olaf


Frozenin Olaf-lumiukko on yksi hellyttävimmistä Disney-sidekickeistä. Sen lisäksi että Olaf on hauska, on se (vai hän?) myös lämminsydäminen ja hieman pöhkö. Olafilla on monta mahtavaa hetkeä elokuvassa, mutta kaikkein liikuttavinta on kuitenkin se, miten se saa Annan tajuamaan tosirakkauden merkityksen. Olafille ei vain voi olla sulamatta!


2. Sebastian


Sebastian on totta puhuen lempihahmoni koko Pienestä merenneidosta. Sebastian on musikaalinen rapu, jolla on mahtava ääni. Vaikka Sebastian ei aina ymmärrä Arielin oikkuja, tukee hän kuitenkin tätä tarpeen tullen. Toisin kuin Pärsky, Sebastian on Arielin mukana koko ajan ja jää paremmin mieleen. Sebastian on yksinkertaisesti mahtava hahmo!


1. Lumiére ja Könni



Näitäkään kahta en voinut erottaa. Aluksi ajattelin kyllä laittaa Lumiéren yksin ykköseksi, mutta sitten tajusin, että suurin osa hahmon parhaista kohtauksista tapahtuu yhdessä Könnin kanssa (minä muuten käytän Könnistä puhuessani aina Cogsworth-nimeä, Könni kuulostaa jotenkin hassulta korvaani). Näiden kahden välillä on todellista kemiaa. Vaikka sääntöjä arvostava Könni ärtyy usein vapaamieliseen Lumiéreen (ja toisin päin), on kaksikon välinen ystävyys vailla vertaa. Lumiéresta pidän myös komean ulkomuodon ja ihanan aksentin takia. (Enhän ole ainoa, kenen mielestä Lumiére on paljon charmikkaampi kynttelikkönä kuin ihmisenä?) Könni taas on omalla tavallaan suloinen yrittäessään pysyä arvokkaana joka tilanteessa. Oikeastaan samaistun toisinaan Könniin, velvollisuudentuntoinen kuin olen. Mutta itse en voisi vastustaa Lumiéren vetovoimaa...



Siinä siis olivat minun valintani parhaiksi Disney-sidekickeiksi! Ketkä ovat teidän lukijoiden mielestä ne hauskimmat sidekickit?





keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Waiting here for evermore...

Hei taas! Tällä kertaa kerron mielipiteeni Beauty and the Beast -elokuvasta, kuten lupasin. Kävin katsomassa elokuvan jo sen ensimmäisenä viikonloppuna teattereissa, mutta en ole kiireiltäni saanut vielä kirjoitettua siitä. Nyt on kuitenkin sen aika. Sisältää juonipaljastuksia!

Ensinnäkin, pidin elokuvasta paljon. Minusta se oli yksinkertaisesti todella kaunis ja sopivan erilainen animaatioon nähden. Myös laulut, joita olin odottanut elokuvassa ehkä eniten, olivat suurimmaksi osaksi mieleeni.

Juonesta minulla ei ole kovin paljon sanottavaa, kun se seuraili suureksi osaksi animaatiota. Oli hyvä, että sekä Bellen ja Hirviön menneisyyteen paneuduttiin enemmän ja juonen epäloogisuuksia korjailtiin. Oli myös ihanaa, että Hirviöstäkin oltiin tehty intohimoinen lukija. Pidin tosi paljon myös siitä, että Belle tiesi lumouksesta, sillä se toi syvyyttä hänen ja Hirviön suhteeseen. Heidän rakkaustarinansa oli muutenkin toteutettu hyvin. En oikein ymmärtänyt Haltijattaren yllättävää roolia elokuvassa (ilmeisesti tämä oli tarkoitettu yllätykseksi, vaikka itse arvasin sen melko nopeasti), eihän se juonen kannalta ollut mitenkään olennainen. Yksi asia jäi myös häiritsemään minua, nimittäin Hirviön nimi olisi voitu kertoa. Onko se Adam vai ei?

Elokuvan näyttelijät oli valittu hyvin, mutta Emma Watson Bellen roolissa ei täysin vakuuttanut minua. Ulkonäkönsä puolesta hän kyllä sopii rooliin, mutta näyttelijänä hänellä olisi vielä kehitettävää. Pidin Emman näyttelijäntyöstä kohtauksissa, kun Belle alkoi rakastua Hirviöön, mutta jotenkin tuntuu että hän on parempi ilon kuin surun tulkitsijana. Bellen epätoivon hetkissä olisin toivonut Emman näyttelijäntyöhön vielä enemmän syvyyttä. Lisäksi Emman lauluääni ei aivan vakuuttanut.

Dan Stevens Hirviönä... pidin hänestä ja tunsin todella sympatiaa Hirviötä kohtaan, mutta en ole edelleenkään aivan tyytyväinen Hirviön ulkonäön toteutukseen. Luulen, että maskeerauksella oltaisiin saatu aikaan aidompi tulos. Stevensin siniset silmät ovat kuitenkin ihanat, vaikka kasvoissa onkin käytetty tietokoneanimaatiota.

Monet ovat kehuneet Luke Evansia Gastonina enkä voi kuin yhtyä heihin. Luke on komea, hyvä näyttelijä ja hänellä on upea lauluääni. Gastonin kehitys näkyi live-actionissa vielä selkeämmin kuin animaatiossa. Elokuvan alussa ajattelin, että Gastonhan vaikuttaa miltei mukavalta, mutta vähitellen hänen todellinen luontonsa tuli yhä selvemmäksi.  Josh Gadin LeFou oli myös hyvin onnistunut hahmo ja pidin siitä, miten hahmoaan oli muutettu animaatiosta.


Luke Evans oli täydellinen valinta Gastonin rooliin. Kuvan lähde: http://www.newnownext.com/beauty-beast-gaston-luke-evans/02/2017/

Linnan lumotut palvelijat oli toteutettu todella hyvin. Nähdessäni designit ensi kertaa en ollut kovin tyytyväinen, mutta elokuvassa ne toimivat hyvin. Ewan McGregor Lumierena oli hurmaava, joskin vähän eri tavalla kuin animaatiossa. Ian McKellenin Könni oli sympaattinen, kuten myös Emma Thompsonin rouva Pannu. Pidin myös Thompsonin lauluäänestä kovasti, vaikka tanssiaiskohtaus jäi mielestäni muuten vähän valjuksi. Oli mukavaa, että palvelijoiden roolia oli syvennetty. Minua hieman vain hämmensi Lumieren ja Könnin ikäero, animaatiossa he ainakin vaikuttavat olevan samanikäisiä. Ja rouva Pannukin oli tässä huomattavasti nuorempi...

Mainitsinkin jo olleeni melko tyytyväinen lauluihin. Ehdoton suosikkini elokuvan laulukohtauksista oli Gaston, joka oli sekä viihdyttävä ja hyvän kuuloinen. Myös Be Our Guest oli hyvin toteutettu, kuten myös The Mob Song. Rakastan Evansin lauluääntä siinä määrin, että kaikki hänen lauluosuutensa kuuluvat suosikkeihini. Kuten jo sanoin, Beauty and the Beast ei ollut minusta kaikkein onnistunein. Pidin laulusta, mutta kuvauksellisesti kohtaus ei ollut kovin mieleenpainuva. Ehkä vain vertaan sitä liikaa animaation kohtaukseen, joka on toteutukseltaan täydellinen.

Uudet kappaleet eivät jääneet yhdellä katselukerralla kovin hyvin mieleeni, mutta eiväthän ne olekaan mitään korvamatoja. Evermore oli ehdottomasti kaunein näistä uusista sävellyksistä, aloin siinä kohtauksessa miltei itkeä.

Kaiken kaikkiaan elokuva vastasi odotuksiani melko hyvin. Ei se nyt paras elokuva ikinä ole, mutta nousi ainakin Disneyn live-action-sovituksista suosikikseni.




tiistai 7. maaliskuuta 2017

One day I'll know, how far I'll go!

...Tai ehkä parempi otsikko olisi: "Kyllä, tämäkin blogi on olemassa." Viime päivityksestä on tosiaan jo aikaa, mutta olen palannut! Tällä kertaa olisi myös tarkoitus päivittää vähän useammin, mutta saapa nähdä...

Kävin sunnuntaina katsomassa Disneyn uusimman klassikon, Vaianan. Taidan siis olla vähän myöhään liikkeellä, mutta olkoon. Kyseessä oli alkuperäisversio 2D:nä, ja elokuvakokemus oli aivan mahtava! Kerron nyt vähän tarkemmin ajatuksiani elokuvasta. Sisältää juonipaljastuksia!  

Elokuvan juoni on aika tyypillinen 2010-luvun Disney-elokuvalle - elokuvan päähenkilö, itsenäinen nuori nainen, unelmoi toisenlaisesta elämästä, lähtee seikkailuun tuntemattoman miehen kanssa ja loppu on onnellinen. Ei sillä, että tässä mitään vikaa olisi, toimiva ja turvallinen kaavahan se on. Mutta juoni ei ole se asia, joka tekee Vaianasta niin hyvän elokuvan. Sen tekevät hahmot, huumori ja musiikki.

Ensinnäkin hahmot. Täytyy myöntää, että itse Vaiana ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta. Pidän kyllä hänen hahmodesignistaan aivan valtavasti. Ihanat hiukset, suloiset ilmeet ja pieni, muttei turhan laiha ruumiinrakenne... Harmi vain, ettei tytön luonne tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Vaiana ei minusta erottunut tarpeeksi hyvin muiden Disneyn sankarittarien joukosta. Ei tämä elokuvaa katsoessa häirinnyt, mutta jälkeenpäin kyllä. Vaianan velvollisuudentunto saartaan kohtaan toi mieleen Mulanin, samoin kuin nopea tilannetaju. Hänen itsepäisyytensä toi mieleen Frozenin Annan. Hänen kaipuunsa merelle oli kuin Arielin kaipuu maalle, isän suhtautumista myöten. Ei Vaianassa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta olisin kaivannut jotakin omalaatuisempaa hänen luonteeseensa.

Sen sijaan Mauista pidin kovasti. Hänenkin ruumiinrakenteensa oli ihanan erilainen ja hänen tatuointinsa olivat kiehtovia ja hauskoja. Hahmosta löytyi mukavasti syvyyttä kaiken mahtailun alta. Olisin kyllä halunnut tietää paljon enemmän hänen menneisyydestään, siihen saatiin vain pintaraapaisu. Lisäksi olisin halunnut nähdä lopussa, miten Maui päättää palata Vaianan luokse jätettyään tämän yksin. Mielestäni oli hyvä ratkaisu, että Maui ja Vaiana eroavat lopussa. Heidän ystävyytensä oli rakennettu hienosti, mutta olisi ollut turhan romanttisen tuntuista, jos Maui olisikin muuttanut Vaianan kanssa Motunuille.

Sivuhenkilöt olivat onnistuneita tapauksia, erityisesti Vaianan isoäiti Tala, joka sekä nauratti että kosketti. Myös Heihei-kukon toilailuille jaksoi nauraa. Vaianan huumori iski minuun muutenkin ihan täysillä. Oli mukavaa, että elokuvaan oli saatu mukaan myös perinteisempi pahis. Tamatoalla oli hauskoja repliikkejä, mutta hän oli myös melkoisen pelottava, lähinnä koonsa ja silmiensä takia. Myös hänen hampaansa inhottivat minua. Minulle tuli muuten Tamatoasta mieleen Hobitti-kirjan lohikäärme Smaug. Molemmat pitävät aarteista ja siitä, että heitä kehutaan. Vaianan "pääpahís" yllätti, mutta pidin kyllä tästä ratkaisusta. Sekä siitä, ettei Te Fiti puhunut. Se lisäsi hänen salaperäisyyttään ja jumalallisuuttaan.

Sitten se musiikki. Olin odottanut elokuvan lauluja kovasti, enkä ollut halunnut kuunnella niitä ennen Vaianan näkemistä. Tämä kannatti, sillä nyt laulut tulivat yllätyksenä ja tuoreina. Elokuvan lauluista tunnetuin, eli How Far I'll Go ei tehnyt ensimmäisellä kerralla kovin suurta vaikutusta, mutta kun säveltä tarpeeksi monta kertaa toistettiin aloin pitää siitä enemmän. Laulukohtauksista hienoin on mielestäni I Am Moana/Vaiana, joka on sekä vaikuttava että liikuttava. Mauin soolo You're Welcome on soinut nämä pari päivää päässä ja mikäs siinä, kiva biisihän se on. Pahisbiisi (pitkästä aikaa!) Shiny on myös mieluisa ja sanoituksiltaan yksi onnistuneimmista. Vaiana oli ensimmäinen Disneyn klassikkomusikaali, jonka näin elokuvateatterissa enkä joutunut todellakaan pettymään musiikkiin. Lin-Manuel Miranda voisi säveltää Disneylle jatkossakin!

Tämä kohtaus teki erityisen vaikutuksen. Kuva on sivustolta disneyscreencaps.com.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Vaiana on mielestäni mahtava elokuva, joka tulee varmasti kuulumaan suosikkiklassikoihini. Seuraavaksi tuleekin sitten Beauty and the Beast, josta aion myös kirjoittaa blogiin. Sitä ennenkin saattaa tulla tekstiä. Toivottavasti seuraatte blogia jatkossa, tauosta huolimatta!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Animaatio vs. live-action

Minun on jo pitkään tehnyt mieli puhua aiheesta, joka jakaa mielipiteitä, mutta jolle ei näy olevan loppua. Nimittäin Disneyn animaation pohjalta tekemistä live-action-elokuvista. Olen nähnyt näistä elokuvista neljä, enkä oikein vieläkään tiedä, kannatanko live-action-sovituksia vai en. Kokoan tässä vähän mielipiteitäni ja ajatuksiani live-action-elokuvista vertaamalla niitä vastaavaan animaatioon. Lopuksi kerron, kummasta olen pitänyt enemmän - ja saan ehkä vähän selvyyttä siihen, onko animaatioiden uudelleensovittaminen minusta hyvä vai huono asia.

Kuvat ovat sivustolta disneyscreencaps.com, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita. Teksti sisältää juonipaljastuksia!


Liisa Ihmemaassa (animaatio 1951, live-action 2010)

Tämä on elokuvista ainoa, josta olen nähnyt live-actionin ennen animaatiota. Nähdessäni Tim Burtonin elokuvan ensimmäistä kertaa en edes ollut Disney-fani. Myöhemmin näin sitten Liisan animaationakin. Tuntuu oikeastaan vähän oudolta verrata näitä elokuvia, koska ne ovat niin erilaisia juoneltaan. Niissä on kuitenkin samoja hahmoja ja niillä on sama nimi, joten otetaan nyt tämäkin mukaan vertailuun.

Aloitetaan animaatiosta. Liisa Ihmemaassa ei kuulu Disney-suosikkeihini, sillä pidän sitä vähän pitkästyttävänä. Myös lauluja on melkeinpä liikaa (eivätkä ne ole kovin mieleenjääviä), mutta elokuva on onnistunut todella hyvin tuomaan esille unimaailman järjettömyyden sekä painajaisten ahdistavuuden. Kaiken kaikkiaan elokuva on ihan kiva, mutta ei sellainen, jota haluaisin katsoa kerta toisensa jälkeen.


Erityisesti animaation loppukohtaus on painajaismaisen ahdistava.


Entä sitten se live-action? Täytyy sanoa, että ensimmäisellä katselukerralla pidin elokuvasta paljonkin - siinä oli hyvät näyttelijäsuoritukset ja hieno fantasiamaailma. Kuitenkin, nähdessäni elokuvan toista kertaa joitakin vuosia myöhemmin huomasin, ettei se ollut niin hyvä kuin olin muistanut. Mitä siis oli tapahtunut? No, yksinkertaisesti koko juoni tuntui minusta hieman liian kliseiseltä. Valittu sankari, jonka täytyy pelastaa maailma? Liisako? Ei minua se haitannut, että Liisasta tehtiin omatoimisempi hahmo - tosin täytyy myöntää, ettei hänen valjuksi jäänyt hahmonsa kiinnostanut minua paljoa enempää kuin animaation passiivinen pikkutyttö. Minusta tästä "paluu Ihmemaahan" -aiheesta olisi vain voinut saada jotain sankaritarinaa omaperäisempääkin aikaan. Lisäksi Ihmemaasta on tehty liian järkevä. Ovathan hahmot toki erikoisia, mutta olisin kaivannut jotain vielä unenomaisempaa. Tiedän, ettei Ihmemaa ole unta tässä versiossa, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta olisin halunnut menon olevan vähän sekavampaa. 


Sankaritar tai ei, Liisan hahmo ei edelleenkään jaksanut kiinnostaa minua.
Animaatio vai live-action? Näistä kahdesta on itse asiassa todella vaikea valita, kummasta pidän enemmän - luultavasti juuri siksi, että ne ovat niin erilaisia. Lopulta kallistun kuitenkin animaation puoleen. Juuri sopivan seko elokuva, joka toimii hyvin ilman varsinaista juontakin. Edustaa enemmän sitä, mitä haluan Liisa Ihmemaassa -tarinalta.



Prinsessa Ruusunen (1959) ja Maleficent - Pahatar (2014)

Maleficentin olen nähnyt live-action-sovituksista viimeisimpänä Netflixistä. Prinsessa Ruusunen kuuluu suosikkiklassikoihini ihanan satumaisuutensa ja onnistuneiden hahmojen vuoksi. Auroran rooli olisi toki voinut olla suurempi, mutta muuten elokuva on minusta mestariteos, eikä vähiten upean pääpahiksensa ansiosta. Pahatar on elegantti, mutta samaan aikaan pelottava. Kohtaukset, joissa hän esiintyy, ovat elokuvan parhaimmistoa. Siksi ei ole kovin yllättävää, että juuri hänestä päätettiin tehdä animaation live-action-sovituksen päähenkilö.

Prinsessa Ruususessa Pahatar on täydellinen pahis...

Harmi vain, ettei se sovitus ole kovin lähellä Prinsessa Ruususta. Ainoa animaatiota noudattava kohtaus on Auroran ristiäisjuhla, mikä onkin toteutettu Maleficentissa hienosti. Mutta vaikka elokuvassa on samat hahmot kuin animaatiossa, heistä on minusta tehty liian erilaisia. Erityisesti minua ärsytti se, millaisia Auroran haltijakummeista oli tehty. Hyvät haltijattaret - pikemminkin raivostuttavat riiviöt! En pitänyt yhtään siitä, miten kaikki animaation hyvät ja sankarilliset hahmot olivat Maleficentissa kyvyttömiä idiootteja. Prinssi Phillipilläkään ei ollut mitään kunnollista roolia. Mitä tulee Pahattareen itseensä, niin minusta hänestä oli tehty liian hyvä. Ei minua haitannut, että hänelle annettiin taustatarina ja syy teoilleen, mutta samalla hänestä tehtiin liiankin voimakkaasti uhri vääryydelle, eikä suinkaan "kaiken pahuuden rakastajatar". Lisäksi luulen, että olisin pitänyt enemmän siitä, jos Pahatar olisi kuollut tässäkin versiossa. Se olisi ollut syvällisempää ja tuonut tarinaan traagisemman sävyn. Tästä elokuvasta olisi tullut aika erilainen, jos minä olisin ollut sitä käsikirjoittamassa...

...Maleficentissa ärsyttävä hyvis.

Animaatio vai live-action? Ei ole varmaan epäselvää, että valitsen animaation. Maleficent on katsottava elokuva, mutta ei sellainen, jota haluaisin kovin mielelläni katsoa uudelleen. Prinsessa Ruusunen on sen sijaan kaunis ja viihdyttävä elokuva, joka on klassikko syystäkin.



Tuhkimo (1950) ja Cinderella - Tuhkimon tarina (2015)

Kävin katsomassa Cinderellan elokuvissa, mikä oli ihan positiivinen kokemus. Varsinkin kun ottaa huomioon, etten juuri välitä animaatio-Tuhkimosta. Minusta animaatio on melko tylsä ja epätasapainoinen - itse olisin mieluummin seurannut koko elokuvan Tuhkimon tekemisiä kuin katsonut hiirten kohelluksia, jotka vievät paljon ruutuaikaa. Elokuvassa on toki paljon hyvääkin: ihanat, ajattomat laulut sekä Tuhkimon hahmo, jota olen alkanut arvostaa aivan eri tavalla. Eihän Tuhkimo olekaan mikään tylsimys, vaan päättäväinen ja oman arvonsa tunteva nainen. Lisäksi hänen tanssiaispukunsa on yksinkertaisesti upea.

Kiltteydestään huolimatta Tuhkimo osaa puolustaa itseään.
Live-action onnistuu hyvin säilyttämään animaation túnnelman. Elokuvan miljöö on ihanan satumainen ja erityisesti puvustus on onnistunut. Sille ei nyt edelleenkään mahda mitään, ettei Tuhkimo tarinana innosta minua. Juoni ei siis ole erityisen mielenkiintoinen tässäkään versiossa. Mutta on elokuvassa paljon hyvääkin. Lily James oli juuri sopiva valinta Tuhkimoksi, erityisesti pidän hänen lämpimästä hymystään. Pakko on mainita myös hurmaava Richard Madden, joka on aivan toista maata kuin animaation pökkeliprinssi! Erityisen paljon pidin elokuvassa siitä, miten se syvensi Tuhkimon ja prinssin suhdetta ja teki siitä uskottavamman. Miinuspisteitä elokuva saa haltijakummista. Helena Bonham-Carter on hyvä näyttelijä, mutta minusta rooliin olisi voitu valita joku vanhempi ja "isoäitimäisempi" nainen. Lisäksi hahmosta oli tehty aivan liian hölmön oloinen.

Animaatiossa pinnalliseksi jäänyt rakkaustarina kuuluu Cinderellan parhaimpiin puoliin.

Animaatio vai live-action? Nyt täytyy kyllä valita live-action. Parempi rakkaustarina ja keskittyy enemmän Tuhkimon hahmoon. Hyvä sovitus, johon on tuotu myös mukavasti uutta.


Viidakkokirja (animaatio 1967, live-action 2016)

Minulla oli Viidakkokirja-live-actionin tullessa animaatiokin katsomatta, joten pitihän se nähdä ennen uudelleensovitusta. Elokuva ei kuulu Disney-suosikkeihini, mutta ei toisaalta inhokkeihinkaan. Siinä on hyviä hahmoja, erityisesti pidän Bagheerasta ja Baloosta. Myös Shere Khan on hyvä pahis. Elokuvassa ei kuitenkaan ole kunnon juonta ja loppukin tuntuu liian hatusta vedetyltä. Myös Mowglin hahmo on vähintäänkin rasittava. Hän ei tee juuri muuta kuin valittaa, ettei halua ihmiskylään ja harhailee ympäriinsä. Mietinkin, kannattaako käyttää rahaa live-actionin näkemiseen elokuvissa. No, kyllä se kannatti.
'
Viidakkokirja-animaatio koostuu suurimmaksi irtonaisista kohtauksista, jotka eivät vie juonta eteenpäin.


Live-action - jos sellaisesta voidaan puhua, kun suurin osa hahmoista on tietokoneella animoituja, tuntuu korjaavan kaiken, mikä animaatiossa on vikana. Nyt elokuvassa on juoni, Mowglin hahmo on huomattavasti sympaattisempi (kaikki kunnioitukseni upean roolisuorituksen tehneelle Neel Sethille), loppu on paremmin elokuvaan sopiva ja antaa hienomman sanoman. Toki tämäkään versio ei ole täydellinen. Ensinnäkin, vaikka Bare Necessities -kappale saatiin sovitettua hyvin elokuvaan, on kuningas Louien I Wan'na Be Like You aivan tarpeeton ja tuskallista kuultavaa. Sen kappaleen ei vain kuulu olla mikään istuen laulettu soolo. Kuningas Louiesta puheen ollen, miksi hänestä oli tehty pahis? En sillä, että hän olisi mikään erityisen mukava tyyppi animaatiossakaan (kidnappaa Mowglin jne.), mutta tämä jätti-Louie oli paljon pelottavampi kuin Shere Khan! Hahmojen muutoksista vielä sen verran, että vaikka live-actionin Baloo oli sinänsä hauska hahmo, en oikein pitänyt siitä, että hänen ja Mowglin ystävyys alkoi vilpillisesti. Tässä kohdassa pidän enemmän animaatiosta.

Erityisen vaikutuksen live-actionissa teki Mowglin hahmo. Kuvan lähde: http://www.dnaindia.com/entertainment/report-the-jungle-book-box-office-collection-jon-favreau-s-film-becomes-second-highest-opener-of-2016-2200150

Animaatio vai live-action? Animaatio on ihan hyvä, mutta live-action monta kertaa parempi. Tarinasta tehtiin paljon koskettavampi ja Mowglin hahmoon saatiin enemmän syvyyttä. Muutoksia oli paljon, mutta usein ne onnistuivat rikastuttamaan tarinaa sen latistamisen sijaan. Ehkä suosikkini näkemistäni live-action-versioista.



Tässä ne sitten olivatkin. Pisteet menivät tasan, eli eiköhän niistä live-actioneistakin johonkin ole. Eiväthän ne välttämättä ole tarpeellisia ja niitä voi pitää pelkkänä rahastuksena, mutta ne voivat kuitenkin tuoda animaatioiden tuttuihin tarinoihin jotakin uutta. Se, pitääkö niistä vai ei, riippuu toki siitäkin, miten paljon katsoja pitää alkuperäisestä animaatiosta. Itseni kohdalla Prinsessa Ruusunen on minulle sen verran rakas elokuva, etten pitänyt Maleficentin siihen tekemistä muutoksista.

Mitä tulee tuleviin live-actioneihin, odotan kovasti maaliskuussa ilmestyvää lempiklassikkoni Kaunottaren ja hirviön uudelleensovitusta. Tähän mennessä näyttää melko lupaavalta, erityisesti olen iloinen siitä, että elokuva on musikaali. Jos laulut olisi poistettu, osa tunnelmasta olisi väkisinkin kadonnut. Näyttelijävalinnat vaikuttavat myös hyviltä. Sen sijaan Disneyn juuri julkistama Leijonakuningas-live-action kuulostaa kamalalta idealta. Siinähän olisi vain CGI-animoituja leijonia! En pidä ajatuksesta ollenkaan. Ei sillä, että olisin ollut kovin yllättynyt, mutta jotkut elokuvat voisi vain jättää rauhaan. Varsinkin Leijonakuninkaan, jonka kohdalla en näe mitään syytä uudelleensovitukseen. Ylipäätään en Kaunottaren ja hirviön jälkeen kaipaa erityisesti enää mitään live-action-versiota. Kyllä niitä tulee varmaan joka tapauksessa katsottua, kun on liian utelias jättämään välinkään.

Mitä mieltä te lukijat olette live-action-sovituksista? Onko animaatioiden uudelleensovituksissa järkeä? Onko jokin elokuva, jonka haluaisit erityisesti nähdä live-actionina? Kertokaa ajatuksianne kommenteissa!

























sunnuntai 28. elokuuta 2016

Leijonakuningas-ulkoilmanäytös

Arki on taas alkanut, mutta sitä piristämässä ovat syksyn mittaan ilmestyvät uudet elokuvat ja TV-sarjat. Yllättäen pääsin katsomaan myös vähän vanhempaa elokuvaa, nimittäin Turun nuorisovaltuusto, Kirjakahvila ja Turun elokuvakerho olivat järjestänyt ulkoilmanäytöksen Disneyn rakastetusta klassikosta Leijonakuninkaasta. Vaikka esitys alkoi melko myöhään torstai-iltana ja seuraavana päivänä oli koulua, niin eihän sellaista tilaisuutta voinut jättää väliin!

Leijonakuningas ei ihan ylimpiin Disney-suosikkeihini kuulu, vaikka onkin kiistattoman hieno elokuva. Kuitenkin olin jo aiemmin ajatellut, että elokuva olisi varmasti upea valkokankaalla nähtynä. No, ihan valkokangasta ei esityksessä ollut, mutta muuten kokemus vastasi aika hyvin elokuvissa käyntiä - yhdistettynä ulkoilmateatteriin.

Näytös järjestettin Vanhalla suurtorilla ja sisään pääsi ennakkotietojen mukaan 250, vaikka lopulta meitä olikin yli 300. Illaksi oli luvattu sadetta, mutta vaikka vähän ripottelikin, ei se katseluelämystä haitannut (oli oikeastaan aika huvittavaa, miten ennen esitystä soitettiin Disney-lauluja, ja juuri Bambin Little April Shower -laulun aikana alkoi sataa).

Itse esitys oli kyllä vaikuttava! Elokuva oli Blu-ray-versio (itse asiassa ensimmäinen näkemäni Blu-ray-elokuva), ja niin kuva kuin ääni olivat huippulaatua. Elokuva heijastettiin valkoisen rakennuksen seinään. Katsoimme elokuvan alkuperäisäänillä ja suomenkielisillä tekstityksillä. Oli tunnelmallista istua ulkona, ja elokuvassa tulin kiinnittäneeksi aivan eri tavalla huomiota etenkin Hans Zimmerin upeaan taustamusiikkiin.

Siskoni puhelimellaan ottama kuva. Itse olin tässä vaiheessa jo sammuttanut puhelimeni kuin olisi elokuvateatterissa ollut...


Kyseessä oli hieno ja muistettava kokemus, ja mikäli kiinnostavia elokuvia esitetään jatkossakin tällä tavalla, osallistun mielelläni! On ihanaa, kun omassa kotikaupungissa järjestetään tällaisia tapahtumia, jos tämä olisi esitetty vaikka Helsingissä, olisin vain jäänyt haaveilemaan...


Lopuksi vielä muutama sananen blogin jatkosta. Julkaisutahtini on ollut kovin epäsäännöllinen koko vuoden ajan, ja vaikka haluaisinkin, en voi luvata muutosta tähän ainakaan lähiaikoina. Voin kuitenkin sanoa, että yksi uusi teksti on jo suunnitteilla. Näissä tunnelmissa toivotan kaikille hyvää syksyn alkua!